Asta Leppä: Sinä et hävinnyt

( Otava 2008)

"Hän makaa sykkyrässä keskellä parivuodetta, aistii silmäluomiensa läpi, miten haalea, mieto ja mitäänsanomaton aamu on. Patjojen välinen rako on kuin railo, leikkaushaava, se halkaisee hänet kahtia pitkin selkärankaa, hyppää alas nikama nikamalta. Patjan välissä hän pysyy vajoamatta, mutta ei elämässä. Kolme kuukautta sitten hän putosi - eikä tiedä, onko hän nyt matkalla ylös vai alas."

Henkilökohtainen, koskettava, surullinen, paljas, rehellinen, pysäyttävä, ahdistava, toivoa antava. Sitä kaikkea on Asta Lepän teos "Sinä et hävinnyt". Astan ja hänen kahden poikansa arkinen päivä mullistuu, kun poliisi tulee pappien kera kotiin kertomaan, että hänen miehensä on ajanut moottoripyörällä kaiteeseen ja kuollut. "He tulevat sisään, kaikkien ilmeet puhuvat jo kuolemaa.." Kirjassa päähenkilöt ovat "nainen" ja "mies", kuin kuka tahansa, mutta kuitenkin tarinan taustalla on Astan, hänen perheensä tarina, kohtalo. Asta kertoo miehensä kuoleman aiheuttamat tuntemukset salailematta, koskettavan raadollisenakin, sydän avoimena.

Nainen on juuri kolme kuukautta ennen tuota traagista poliisin ja pappien vierailua muuttanut erilleen miehestä. Mies on sitä ennen alkanut eristää itseään perheestä ja istuu illat omassa huoneessa pelaamassa, virtuaalimaailman viemänä. Nainen on väsynyt riitoihin, yksinäisyyteen, jatkuvaan pettymyksen tunteeseen. Asumuseron aikana he kuitenkin pitävät yhteyttä, sopivat poikien tapaamisoikeuksista ja vähän ennen kuolemaansa mies kertoo kokevansa itsensä kaiken sen uuden keskellä väsyneeksi ja haluavansa takaisin naisen arkeensa. Nainen kamppailee ristiriitaisten tunteidensa kanssa. Sitten on kuitenkin kaikki liian myöhäistä. Mies on poissa, kuollut ja yhtäkkiä tavallaan enemmän läsnä naisen ajatuksissa, kaikessa, kuin ennen kuolemaansa. " Koskaan eläessä et vaikuttanut minuun näin. Kukaan ei ole saanut minua näin mielipuoliseksi, käyskentelemään eteisessä kuin hullu, odottaen."

Nainen vihaa miestä ja rakastaa. Itkee öisin kun pojat nukkuu. Hän käy läpi heidän yhteistä historiaa, sitä, millainen mies todellisuudessa oli. Hän tuntee raivoa kun muut surijat kohottavat miehen suorastaan pyhimykseksi vaikka nainen tietää, että totuus oli usein aivan toinen. Kuinka monet kerrat mies alisti hänet, mitätöi, vähätteli. Kuolleista negatiiviseen sävyyn puhuminen on yhä hieman tabu, mutta Leppä kertoo rehellisesti asiat niin kuin ne tapahtuivat heidän yhdessä eläessään. Mutta jos hän muistaa nuo jokaiset riidat, muistaa hän kaikki ne kauniitkin, tärkeät hetket. Noiden muistojen välimaastossa hän tekee raastavaa surutyötään, selviytymistään. Pojat pitävät naisen kiinni elämässä, arjessa. Murot aamuisin kulhoon ja illalla nuo ihanat pienet lämpimät vartalot unisina tiukasti kiinni äidin kyljessä. Kyllä me selviämme. Kyllähän?

Kirjan nimi kuvastaa oivaltavasti niin miestä kuin tilannetta, mihin nainen jää miehen kuoltua. Miehellä oli valtaisa voitonhalu, kilpailuvietti, josta nainenkin sai osansa. Toisaalta taas vaikka mies kuoli, hän ei kuitenkaan hävinnytkään naisen elämästä. 

Luin kirjasta arvostelun jo vuosi, pari sitten, mutta vasta nyt otin sen omasta hyllystä lukuuni. Poikieni syntymien aikoihin välttelin kirjoja, joissa käsitellään niitä suuria suruja, joita itsekin aina välillä pelkää; kaikkein rakkaimpiensa menetystä. Tätä kirjaa ei voi lukea pysähtymättä, itkemättä, tuntematta. Ei vain voi.

5/5

Kommentit

  1. Oi, ihan kylmällä puistatti kun luin esittelysi!

    Olen Kodin Kuvalehden tilaajana lukenut Asta Lepän kolumneja jo pitkään ja onhan hän muissakin lehdissä kirjoittanut. Muistan tuon hänen miehensä kuoleman, ja kuinka hän kertoi siitä jossain haastattelussakin. Meillähän on motskari. Ja kyllä joka kerta miehen lähtiessä liikenteeseen käväisee takaraivossa pieni häivähdys tumma... ihme kyllä ei silloin kun itse olen kyydissä...

    VastaaPoista
  2. Mie ite: Tämä oli kirja, jota tosiaan ei voi arvostella, saati lukea ilman ns. jälkiväristyksiä. Astan tarina tuo jotenkin ne omatkin pelot lähelle ja sitä myöten tekee kirjasta aika intensiivisen lukukokemuksen!

    VastaaPoista
  3. Luin tämän silloin heti ilmestyttyään ja muistan ne kauhut, kun meilläkin oli joku mopo vähän aikaa. Mutta ihmettelin alun alkaen sitä, miksi ihmeessä nämä kaksi päätyivät yhteen... sehän oli silkkaa taistelua ja kidutusta. Ehkä tämä kertojanainen, Asta Leppä tai ei, on vain jotenkin niin erilainen kuin minä, etten voinut sietää sitä epäonnistumaan tuomittua liittoa. En tiedä, saako näin sanoa, kun liiton toinen osapuoli on kuollut, mutta mieleenjäävä ja vaikuttava kirja tämä oli.

    VastaaPoista
  4. Tämän kirjan huomasin heti sen ilmestyttyä, mutta samasta syystä kuin sinulla, jäi se itsellänikin silloin kirjaston hyllyyn. Aina ajoittain kirja on ollut mielessäni ja kuvailusi perusteella se vaikuttaa mielenkiintoiselta. Mikä ristiriita ja mielenmyllerrys kaiken jälkeen ja kaiken keskellä. Muistan Asta Lepän kolumnit Kaks Plussassa A:n ollessa vauva. Asta Leppä oli juuri jäänyt leskeksi, ja hänen tekstinsä olivat surullisia, mutta silti täynnä kahden pienen pojan elämää.

    Oletko lukenut Tiina ja Reko Lundanin Viikkoja, kuukausia?minä en - vielä. Tiina Lundanin kirjan Wnsimmäinen kesä arvioin blogissani tammikuussa 2009. Sivuaa tätä teemaa.

    Kirjoitit hienon arvion! Se piti vielä sanoa :-) Meillä meni modeemi mykäksi viime yönä ja olen nyt iPhonen varassa.

    VastaaPoista
  5. Hei löysin perille :) Ja sain jo monta hyvää vinkkiä huomiselle kirjastoreissulle.

    VastaaPoista
  6. Luin tästä kaiken silloin, kun kirjailija kertoi lehdissä tätä tapahtumaa. Minua ahdisti. Ja mietin kovasti, miten ristiriitaisia ajatuksia ja tuntemuksia Asta on joutunut elämään läpi.

    Sun arvostelujälki on ammattimaista!Hyvä Susa!

    VastaaPoista
  7. Ilse: Tuo kyllä minuakin ihmetytti aina välillä, mutta toisaalta tiedän lähipiiristä, että rakkaus on joskus kummallinen ja vaikka se ulospäin olisikin melkein silkkaa kidutusta, niin ne ihmiset vaan eivät osaa erotakaan. Itse olisi kyllä vaikea kuvitella edes lastenkaan takia itseä sellaiseen liittoon, miksi Asta heidän liittonsa kuvaili sen alun jälkeen.

    lumiomena: Minäkin olen lukenut tuon "Viimeinen kesä", mutten tuota toista. Se(kin) on sillä "luettavat"-listalla ;)

    Hannelen kirja-paratiisi: Juu ei aina ei ;)

    Virve: Kiva kun löysit tänne!!

    Leena: Asta osasi kyllä todella hyvin tuoda esille kirjassa nuo ristiriitaiset tunteet, vihasta rakkauteen, syyllisyydestä toivoon jne. Nöyrä kiitos;)

    VastaaPoista
  8. 'Ei vain voi' - vahva kirjoitus. Kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta.

    Mukavaa alkuviikkoa :)

    VastaaPoista
  9. Itse luin tämän kirjan ehkä pari vuotta sitten ja meni melkein yhteen putkeen. Piti otteessaan kyllä tiukasti. Ei mitään ihan helppoa luettavaa monessakaan mielessä. Minua kiinnostavat yleensäkin tositapahtumiin perustuvat kirjat. Pidin paljon myös noista jo mainituista Lundánin kirjoista, olisinkin niitä sinulle suositellut :)

    VastaaPoista
  10. Tuli vielä mieleen, että Anna-Leena Härköselläkin on kirja (nimeltään Loppuunkäsitelty), joka sivuaa tällaista aihetta, läheisen menettämistä, mutta vähän eri tavalla. Kirja on vuodelta 2007, itse luin sen aika pian ilmestymisensä jälkeen.

    VastaaPoista
  11. Itse en ole (vielä) kirjaa lukenut - löysin tänne sivullekin vasta nähtyäni Tastulan haastattelun netissä.
    Olen kyllä Astan kanssa samaa mieltä siinä, että miksi kuolleista tehdä pyhimyksiä. Miksei heitä saisi kuvailla samalla tavalla kuin eläviäkin elikkä vikoineen päivineen? Kyllähän puutteellistakin ihmistä voi rakastaa. Onneksi. Koska muuten meistä kukaan olisi saanut osakseen rakkautta.
    Ja vaikka se toinen olisikin rasittava ja parisuhde vaikea monellakin tavalla, niin rakkaus voi silti olla vahva. Parisuhdekin muuttaa muotoaan vuosien mittaan, elikkä vaikea parisuhde voi vuosien myötä tasoittua ihan mukavaksi.

    Eniten kuitenkin minua ärsyttää sellaiset tapaukset, joissa juoppoa ja hakkaavaan miestä ei hänen kuolemansa jälkeen enää voi kuvailla sellaisena kuin hän oli, vaan yhtäkkiä miehestä tehdään lapsiaan rakastavaa ja vaimolleen kukkia ostavaa ihanneaviomiestä.

    Mitähän ne lapsetkin tuollaisesta ajattelevat, koska kuitenkin muistavat monet tukkanuotat, äidin mustat silmät ja isän kapakkaillat. Todellisuutta siloittelemalla lapsille ikäänkuin sanotaan, että heidän muistikuvansa on väärä. Se isä, jonka lapset muistavat - ja jota he kuitekin isänään rakastavat - on siinä väärä. Tilalle tarjoillaan muistikuvaa ihmisestä, jota lapset eivät edes tunne. Sellaista isää lapsillakin on lupa rakastaa. Ei sitä omaansa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kyllä lukemaan! En ole nähnyt tuota Lepän haastattelua, mutta olen kyllä samoilla linjoilla sen suhteen, että miksi kuolleesta pitäisi tehdä pyhimys jos hän ei ollut sitä eläessäkään? Ja varsinkin jos ne teot, mitä teki, olivat vääriä tai muita loukkaavia.

      Kiitos pitkästä ja hienosta kommentista!

      Poista
  12. Nyt olen lukenut kirjankin. Minusta ei ole ollenkaan vaikeaa ymmärtää mikä Astaa ja Aria yhdisti. Molemmat tuntuivat olevan läheisriippuvaisia. Eikä siihen vaivaan auta ei ikä eikä koulutuskaan.

    Tosin ero ja ehkä Arin kuolemakin näyttää auttaneen Astaa ymmärtämään itseään ja myös Aria. Nyt jälkikäteen Asta näkee asiat myös Arin näkökulmasta mm. sen kuinka itsekkäästi hän toimi eron yhteydessä omimalla lapset kokonaan itselleen. Tosin näkee hän sitten myös miten itsekäs Ari monessa asiassa oli. Siitäkin huolimatta, että Ari oli jo keski-iässä ja kahden lapsen isä. Molemmat käyttäytyivät kuitenkin useasti kuin tappelevat teini-ikäiset.

    Asta sairastui myös siihen tavalliseen ”naisteen tautiin” elikkä yritti muuttaa miestään. Ja Ari puolestaan kipuili isänäolemisen vastuuta. Hän halusi mielummin ajalla moottoripyörällään villinä ja vapaana.

    Ei se yhtään harvinaista ole, että pariskunta, joka ostaa esim. hometalon ja saa siihen päälle pari lasta muutaman vuoden väliajoin koliikkeineen päivineen lähteekin yhtäkkiä nenät eri suuntiin. Ei olla henkisesti varustauduttu tuollaiseen rääkkiin. Eikä valitettavasti ole isovanhempia antamaan hyviä neuvoja ja omaa kypsää esimerkkiä siitä, että tuollaistenkin asioiden yli pääsee kun vain jaksaa yrittää. Jo muutaman viikon univelkaa syö parisuhdetta aika tavalla. Siinä vaiheessa olisi luotettavalle lapsenvahdille töitä..

    Minusta on kuitenkin aivan kohtuutonta arvostella Astaa siitä, etteikö hän olisi ”oikea leski”. Ei ole yhtään vaikea kuvitella sitä tuskaa, minkä puolison kuolema hänelle toi plus siihen sitten vielä syyllisyyden tunteet ja ehkäpä vielä epäilys siitä, josko teko olisikin ollut tahallinen: kuiva tie ja hyvä näkyvyys.. Arihan oli tunnettu äkkipikaisuudestaan.

    Kiva kuitenkin, että Asta kaikesta huolimatta on pärjännyt vanhemmuudessaan noin hyvin. :-)

    VastaaPoista
  13. Todella ärsyttävä kirja. Meni samaan laariin kaikkien höpöhöpökirjojen kanssa (Näiden seinien sisällä emme näy, Lahjat, Äitiyspakkaus, Lumen saartama kahvila jne.).

    Onko pakko kirjoittaa pateettisesti ja huonosti?

    VastaaPoista
  14. Etsin tämän kirjan käsiini. Lapseni isä kuoli myös moottoripyöräonnettomuudessa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)